keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Aikuinen?

Jostain syystä olen aina ajatellut, että 25-vuotias on aikuinen. Että silloin tuntuu aikuiselta, ja silloin elämä olisi jo aikalailla niillä uomilla, millä se tulee pysymäänkin. Se on aina ollut joku sellainen maaginen raja, jonka mä sain viimein tänään ylittää.

Synttäriaamupala sänkyyn.

No, tuntuuko aikuiselta? Jos aikuisuuden mitta on se, että tajuaa kuinka nuori, tyhmä ja naiivi on joskus ollut, niin voi kyllä, sitten olen 100% aikuinen. Tuntuu, että tämän viimeisen vuoden aikana olen oivaltanut elämästä taas enemmän kuin koskaan ennen. Tiedän, että oon vielä tooooooosi nuori, mutta väitän kuitenkin, että olen kuitenkin onnistunut saamaan jo edes ihan pikkuisen vihiä siitä, mitä elämä voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla. Kuitenkin se suurin oivallus elämän suhteen on tainnut olla se, että siitä ei oikeesti voi tietää yhtään mitään, ja on ihan turha edes yrittää ymmärtää sitä.

No, onko elämä sellaista, kuin olen toivonut? Joo ja ei. Nuorempana sitä ajatteli, että aikuisena on sitten mies, lapset, itserakennettu omakotitalo uima-altaalla, farmariauto, kultainen noutaja ja maailmanympärysmatkat tehtynä. Jooo-o tota. Tietysti monet asiat noista on sellasta nuoruuden haihattelua, mutta mukana on myös ihan oikeita unelmia, ja nyt viimeisten vuosien aikana on joutunut myöntämään, että kaikki niistä ei välttämättä koskaan toteudu. Mä en välttämättä pysty koskaan rakentamaan taloa, mä en välttämättä saa koskaan lapsia, mä en välttämättä pääse matkustamaan kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Oisko ne nyt niitä elämän realiteetteja sitten. Ja joojoo, tottakai kaikki on mahdollista kun oikein haluaa ja tekee töitä sen eteen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan? Mikään ei ole itsestäänselvää.

Mutta kuitenkin, ei tarvitse kuin nostaa katseensa näppikseltä, niin ymmärtää, että oon mä nytkin jo aika paljon saavuttanut. Mulla on Jussi, ja meillä on yhteinen ihana koti, jossa on turvallista asua. Vuokrakaksio, joo-o mutta kuitenkin. Meillä on kaikki tarvittava. Oon valmistunut hyvään ammattiin ja saan tehdä alani töitä. Omistan peruspositiivisen elämänasenteen, joka auttaa mua selviämään niistä ei-niin-kivoista jutuista, ja toisaalta pystyn innostumaan pienistä asioista, joten toisinaan pelkästään junamatka Helsinkiin tuntuu ulkomaanmatkalta. Ja oonhan mä nyt hyvänen aika sentään ulkomaillekin päässyt, oon saanut tehdä tosi monenlaisia reissuja erilaisissa porukoissa ja moniin eri maihin. Mulla on mahtava perhe ja suku, niin omalta kuin Jussinkin puolelta. 

Kaikin puolin elämä on siis oikein hyvää. Oikein hyvää aikuisen ihmisen elämää.

Mä en oo yhtään runoihminen, ja mun mielestä on suorastaan kiusallista lukea katkelmia ihmisten jakamista "tääonjustsuoraanniinkunmunelämästä"-runoista. Puhumattakaan siitä, että itse jakaisin niitä. Mutta sallinette nyt kuitenkin pienen poikkeuksen. Nyt aion nimittäin tehdä juuri niin. Tämä runo on pyörinyt mun mielessä jo viime vuoden lopusta asti, kun ihana kummitätini luki tämän valmistujaisjuhlissani, ja kaikkien vieraiden edessä aloin spontaanisti parkua (ne oli samalla myös isäni 50v-juhlat, joten väkeä oli paljon). Jotenkin niin osui ja upposi. Tänään tämä tuntuu taas kovin sopivalta.

Minä uskallan olla se ihminen joka olen.
Keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen.
Joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.
Epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty ja täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut tälläisena,
rakastetaan minua sitten tai ei.

Minä uskallan astua uuteen,
koska en halua enää elää vanhassa.

Minä uskaltaudun vieraaseen ja epätavalliseen,
sen tuskiin ja iloihin.

Minä haluan tietoisesti
asettua alttiiksi muutoksille
ahdingosta ja epävarmuudesta välittämättä.

Minä kohtaan vaatimukset,
taistelen pelkoni kanssa
ja päästän mielikuvitukseni valloilleen.

Minä kerin itseni auki
ja uskallan ottaa selvää,
mitä kaikkea minussa vielä nukkuu.




- Ulrich Schaffer-



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

kommentit ♥