keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Aikuinen?

Jostain syystä olen aina ajatellut, että 25-vuotias on aikuinen. Että silloin tuntuu aikuiselta, ja silloin elämä olisi jo aikalailla niillä uomilla, millä se tulee pysymäänkin. Se on aina ollut joku sellainen maaginen raja, jonka mä sain viimein tänään ylittää.

Synttäriaamupala sänkyyn.

No, tuntuuko aikuiselta? Jos aikuisuuden mitta on se, että tajuaa kuinka nuori, tyhmä ja naiivi on joskus ollut, niin voi kyllä, sitten olen 100% aikuinen. Tuntuu, että tämän viimeisen vuoden aikana olen oivaltanut elämästä taas enemmän kuin koskaan ennen. Tiedän, että oon vielä tooooooosi nuori, mutta väitän kuitenkin, että olen kuitenkin onnistunut saamaan jo edes ihan pikkuisen vihiä siitä, mitä elämä voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla. Kuitenkin se suurin oivallus elämän suhteen on tainnut olla se, että siitä ei oikeesti voi tietää yhtään mitään, ja on ihan turha edes yrittää ymmärtää sitä.

No, onko elämä sellaista, kuin olen toivonut? Joo ja ei. Nuorempana sitä ajatteli, että aikuisena on sitten mies, lapset, itserakennettu omakotitalo uima-altaalla, farmariauto, kultainen noutaja ja maailmanympärysmatkat tehtynä. Jooo-o tota. Tietysti monet asiat noista on sellasta nuoruuden haihattelua, mutta mukana on myös ihan oikeita unelmia, ja nyt viimeisten vuosien aikana on joutunut myöntämään, että kaikki niistä ei välttämättä koskaan toteudu. Mä en välttämättä pysty koskaan rakentamaan taloa, mä en välttämättä saa koskaan lapsia, mä en välttämättä pääse matkustamaan kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Oisko ne nyt niitä elämän realiteetteja sitten. Ja joojoo, tottakai kaikki on mahdollista kun oikein haluaa ja tekee töitä sen eteen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan? Mikään ei ole itsestäänselvää.

Mutta kuitenkin, ei tarvitse kuin nostaa katseensa näppikseltä, niin ymmärtää, että oon mä nytkin jo aika paljon saavuttanut. Mulla on Jussi, ja meillä on yhteinen ihana koti, jossa on turvallista asua. Vuokrakaksio, joo-o mutta kuitenkin. Meillä on kaikki tarvittava. Oon valmistunut hyvään ammattiin ja saan tehdä alani töitä. Omistan peruspositiivisen elämänasenteen, joka auttaa mua selviämään niistä ei-niin-kivoista jutuista, ja toisaalta pystyn innostumaan pienistä asioista, joten toisinaan pelkästään junamatka Helsinkiin tuntuu ulkomaanmatkalta. Ja oonhan mä nyt hyvänen aika sentään ulkomaillekin päässyt, oon saanut tehdä tosi monenlaisia reissuja erilaisissa porukoissa ja moniin eri maihin. Mulla on mahtava perhe ja suku, niin omalta kuin Jussinkin puolelta. 

Kaikin puolin elämä on siis oikein hyvää. Oikein hyvää aikuisen ihmisen elämää.

Mä en oo yhtään runoihminen, ja mun mielestä on suorastaan kiusallista lukea katkelmia ihmisten jakamista "tääonjustsuoraanniinkunmunelämästä"-runoista. Puhumattakaan siitä, että itse jakaisin niitä. Mutta sallinette nyt kuitenkin pienen poikkeuksen. Nyt aion nimittäin tehdä juuri niin. Tämä runo on pyörinyt mun mielessä jo viime vuoden lopusta asti, kun ihana kummitätini luki tämän valmistujaisjuhlissani, ja kaikkien vieraiden edessä aloin spontaanisti parkua (ne oli samalla myös isäni 50v-juhlat, joten väkeä oli paljon). Jotenkin niin osui ja upposi. Tänään tämä tuntuu taas kovin sopivalta.

Minä uskallan olla se ihminen joka olen.
Keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen.
Joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.
Epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty ja täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut tälläisena,
rakastetaan minua sitten tai ei.

Minä uskallan astua uuteen,
koska en halua enää elää vanhassa.

Minä uskaltaudun vieraaseen ja epätavalliseen,
sen tuskiin ja iloihin.

Minä haluan tietoisesti
asettua alttiiksi muutoksille
ahdingosta ja epävarmuudesta välittämättä.

Minä kohtaan vaatimukset,
taistelen pelkoni kanssa
ja päästän mielikuvitukseni valloilleen.

Minä kerin itseni auki
ja uskallan ottaa selvää,
mitä kaikkea minussa vielä nukkuu.




- Ulrich Schaffer-



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Hyvä viikonloppu!

Termi "vapaa viikonloppu" voi mun tapauksessa tarkoittaa ainakin kolmea asiaa.

1: Teen kaikkea ja juoksen paikasta ja kaupingista toiseen koska on vapaata.
2: Makaan sohvalla enkä tee mitään.
3: Siivoan ja leivon.

No nytpä on meneillään tuo viimeisin. 

Mulla on jo ties kuinka kauan ollut sellainen tapa, että kun lauantaina on ensin ollut suursiivous, niin sunnuntaina häärin koko päivän keittiössä. Jotenkin ne tyhjät ja siistit tasot ja hellat suorastaan huutaa ja pakottaa tekemään jotain. Ja siihen kutsuunhan pitää tietysti vastata.

Halusin piiiiitkästä aikaa tehdä pataleivän (klik). Onnistui yhtä hienosti kuin ennenkin, vaikka välissä on varmasti lähemmäs vuoden tauko. Tässäpä takuuvarma resepti, mikäli joskus tekee mieli hyvää ja helppoa leipää!


Sitten korvapuusteja! Näiden tekemiseen oli montakin hyvää syytä. Ensinnäkin, onhan nyt laskiaissunnuntai, enkä oikein tykkää laskiaispullista, niin miksen sitten kierittäisi taikinasta korvapuusteja. Toiseksi, en syönyt yhtään Runebergin torttua, koska en tykkää niistäkään. Nämä siis korvaa myös ne. Kolmanneksi, nää nyt vaan on niin hyviä, että luultavasti olisin tehnyt ilman noita kahta edellistä kohtaakin. ;) Leivon korvapuustit aina Kinuskikissan ohjeella, eli täytteeseen tulee voita, fariinisokeria, mantelijauhetta, vaniljaa, paljon kanelia ja ripaus kardemummaa. 

Oli muuten näköjään pullillakin joku juhlamieli tänään! Olin nimittäin jo suunnitellut mielessäni tätä tekstiä, ja ajattelin kertoa pitkät pätkät siitä, kuinka en jaksa muotoilla ja siistiä korvapuusteja mitenkään erityisesti (äiti mm. sanoi, että ei näitä voi edes kutsua korvapuusteiksi koska en tee jotain "litistystä"?!). Yleensä nää kohoaa uunissa ihan holtittomasti, koska teen niistä tietoisesti vähän liian isoja että mahtuis kahdelle pellille, ja lopulta ne kaatuilee toistensa päälle ja on kiinni toisissaan. Sellaisia korvapuustien mun mielestä pitää ollakin! Vaan kuinkas kävikään tänään:

Pelli 1

Pelli 2
En tajua, miten niistä nyt tänään tulikin noin siistejä! Tosin käytin tällä kertaa kuivahiivaa, ehkäpä se vaikutti siihen, että nuo kohosi tällä kertaa tolleen kovin maltillisesti. No, maku on kuitenkin onneksi ihan yhtä holtittoman hyvä. ;)

Niin joo ja tein mä ihan oikeetakin ruokaa, mandariini-currykanaa. Se vaan ei ollut kovin kuvauksellista, joten jätetään se nyt lukijoiden mielikuvituksen varaan.

Kaikki kokkailut ja leipomukset sujui hyvin, mutta pitäähän sitä aina toki vähän sählätä, kun keittiössä häärii. Tänään se sähläys ilmeni seuraavassa muodossa:


Jep. Noita ei onneksi ollut kuin vaan noin 900. Hauskintahan tossa vielä on se, että viisi minuuttia ennen tätä kuvaa katselin tuota rasiaa ja ajattelin suunnilleen näin: "Kylläpäs noi keikkuu vaarallisesti tuossa ihan kaapin reunalla, ja kansikin näköjään jäänyt auki. Pitäis varmaan laittaa se varmuuden vuoksi kiinni." No, ylläoleva kuva kertoo että laitoinko. :D Mutta siis ei tuossa mitään sen kummempaa draamaa, ne oli äkkiä kerätty ja lähinnä mua vaan nauratti. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka hyvä fiilis mulla tästä viikonlopusta oli.

Loppuillan suunnitelmat: pullaa ja Frendejä. Siistissä kodissa.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

opettajuuden huonoja puolia

Kaikki, joille ei vielä ole käynyt selväksi: mulla on maailman ihanin ja paras työ!

Tosi usein mietin, miten voikin olla mahdollista, että todellakin saan nyt tehdä jokaisena arkipäivänä unelmaduuniani. Vaikka tähän koulutukseen aikanaan hakeuduin tooooooOOOOOOsi vastahakoisesti, ja pidin jopa välivuoden (jonka ei siis tosiaan pitänyt olla mikään välivuosi, vaan ihan lopetus), niin silti, oon onnellinen siitä että jaksoin sinnitellä, sillä vasta kahtena viimeisenä opiskeluvuonna tää homma todella alkoi valjeta.

Tällaisessa kuplassa olen muutamat kuukaudet leijunut. Vaan nytpä oon saanut maistaa myös sitä toista puolta.

"Ope, mulla oli just mahatauti!". x 2. Samana päivänä. Arvatkaas vaan, mikä oli open vointi kaks päivää myöhemmin?

No, siitä selvittiin. Kunnes siitä vajaan viikon päästä, eli viime perjantaiaamuna, huomasin, että kurkkuun oli kasvanut yön aikana kaktus. Viikonlopun olin enemmän tai vähemmän kipeenä, mutta maanantaina menin kuitenkin tunnollisena töihin. Ei olis ehkä kannattanut, sillä tiistaina, eli eilen, varmaan universumi tai joku päätti että nyt mun todellakin pitää levätä yks päivä kotona, ja lahjoitti mulle vuosisadan migreenin. Se olikin sitten ensimmäinen kerta, kun jouduin jäämään töistä saikulle. Meni onneksi päivässä ohi.

Muistuipa taas kirkkaasti mieleen, kun vietin välivuottani kahden pojan lastenhoitajana ja olin kipeenä kuuden viikon välein. Nyt tapaan viikon aikana 26 oppilasta, joista monet tulevat jopa eri kaupungeista, kaikki ihan eri kouluista ja päiväkodeista, monella käy vanhemmat tunnilla mukana joten myös aika monen eri työpaikan pöpöt kulkeutuvat luokkaan. Ainiin, ja yhtenä päivänä viikossa näen vielä läjän pieniä orkesterilaisia. Eli eipä olis mikään ihme, jos tämä kuuden viikon sykli alkaisi jälleen toistua.

Mutta uskokaa tai älkää: nämä huolet haihtuu aika nopeaan, kun pieni, pari viikkoa sitten aloittanut viulistipoika tajuaa taa ja titi-nuottien erot, ja vuolaiden kehujen jälkeen hihkuu äidilleen riemusta: "Kuulikko, mä osasin!"

Kyllä sen takia parit flunssat kärsii.