sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Muutoksia

Bloggaaminen noin ylipäätään ilmiönä tuntuu muuttaneen muotoaan aika paljon viime aikoina. Tosi monet mun vanhat suosikkiblogit päivittyvät enää tosi harvakseltaan, jos ollenkaan, eikä uusia blogejakaan enää putkahtele samaan tahtiin, kuin ennen. Tästä syystä en ole jaksanut hirveästi potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei tännekään ole uutta sisältöä ilmaantunut pitkiin aikoihin. En toisaalta myöskään näe syytä poistaa blogia, sillä ketäpä tämä täällä häiritsee. Ja onpahan sitten tarpeen tullen joku paikka, johon voi tuntojaan purkaa. Kuten nyt. En usko, että täällä kävisi lukemassa kukaan sellainen, joka ei mun elämästä muuta kautta jo jotain tietäisi, mutta nyt on sen verran suuria mullistuksia omassa elämässä meneillään, että teki mieli päivittää tänne tuoreimmat kuulumiset siltä varalta, että kuitenkin on joku, joka ei vielä tiedä ja jota asia kiinnostaa.

Ensi kuussa tapahtuva muutto sekä syksyllä syntyvä vauva pitävät taatusti huolen siitä, että seuraavat kuukaudet tulevat olemaan meidän elämässä jännää ja hektistä aikaa. Vauvasta saimme tietää vain pari päivää ennen joulua, ja siitä saakka ollaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti koitettu valmistautua uuteen tilanteeseen. Yksi merkittävä asia oli kämpän löytyminen. Olemme asuneet koko naimisissaoloaikamme samassa kämpässä, koko ajan ajatuksena, että ei me tässä kyllä kauaa enää asuta. Ollaan vaan niin saamattomia, että näköjään tarvitaan vähän isompia juttuja, että oikeesti saadaan muutto aikaiseksi ;). Kaksio tämä on, mutta suurin ongelma kuitenkin olisi ollut se, että tää on kolmannessa kerroksessa, ja hissiä ei ole. Kai siitäkin monet selviää, mutta kuitenkin haluttiin löytää uus asunto, mihin pääsee hissillä. Koko alkuvuosi etsittiin kuumeisesti kämppää, ja jossain vaiheessa mulla iski jo ihan täydellinen kyllästyminen ja epätoivo. Muutamaa kämppää käytiin katsomassa ja hakemuksiakin jätettiin, mutta jotenkin mikään niistä ei oikein kolahtanut, eikä mitään niistä meille myöskään tarjottu. Kärsivällisyys kuitenkin näköjään taas palkittiin, sillä just kun olin ajatellut, että muutetaan nyt vaan johonkin, niin se ihan täydellinen asunto löytyi. Sanoin Jussille jo pelkän ilmoituksen perusteella, että meiän on pakko saada tää, ja kun päästiin katsomaan asuntoa, molemmat ajatteli heti että milloin saadaan kantaa kamat sisään. Muitakin kiinnostuneita oli, mutta me se sitten saatiin. Eli meni just niinkun piti. :) Vuokrasoppari on jo allekirjoitettu, ja ens kuun alusta päästään muuttamaan. Jee!

Ja tää vauvajuttu sitten. No, kenellekään mut tuntevalle ei varmasti tuu yllätyksenä, että vauva on ollut toiveissa jo pidempäänkin. Näköjään tässäkin asiassa sitten vaan kärsivällisyys palkitaan, ja kaikelle on oma aikansa. Nyt tuntuukin, ettei tämän parempaa aikaa voisi ollakaan, vaikka jossain vaiheessa mieli ehtikin olla asian suhteen aika maassa. Syysvauvaa siis odotellaan, ja raskaus on nyt edennyt jo yli puolenvälin. Mun vointini suhteen kaikki on mennyt tosi hienosti. Pahoinvointi oli alussa ehkä jollain mittapuulla rajuakin, kun parin viikon ajan oksensin joka päivä. Oon kuitenkin ihan normaalitilassakin tosi pahoinvoiva, aina on jotain migreeniä tai päänsärkyä tai matkapahoinvointia, ja kun vielä reagoin aina kaikkiin hormonijuttuihin tosi vahvasti pahoinvoimalla, niin olin aina ajatellut, että mun raskauspahoinvointi tulee varmasti olemaan jotain aivan kammottavaa. Kun se sitten jo parin viikon päästä helpottikin, niin ajatus oli lähinnä että tässäkö tää nyt jo oli. Hommaa helpotti paljon se, että pahoinvointi ajoittui aina nimenomaan aamuun. Mun työaikataulu on sellainen, että pystyin helposti potemaan aamun huonoa oloa, ja sitten yhden aikoihin kun lähdin töihin, olin aina jo ihan kunnossa. Ei siis tarvinnut kertaakaan rynnätä vessaan kesken oppituntien, tai muutenkaan säätää töiden kanssa mitään. 

Nyt raskauden puolivälissä vointi on suorastaan mahtava, tää kai just on sitä kaikkein parasta aikaa. Masua ei tarvitse yrittää piilotella, pahoinvointi ei vaivaa, vauva ilmottaa olemassaolostaan päivittäin söpöillä pikkupotkuilla ja olo on energinen. En tiedä, miltä tuntuu supistukset tai liitoskivut, ja pystyn nukkumaankin vielä ihan kaikissa asennoissa. Nautitaan tästä, voihan se olla että tilanne muuttuu radikaalisti vaikka heti huomenna. Kesästä en tänä vuonna myöskään toivo kovin kuumaa. ;) Toisaalta asiaa helpottaa paljon se, että mulla alkaa jo n. neljän viikon päästä palkallinen kesäloma, ja heti sen jälkeen alkaakin jo äitiysloma. Ei siis tarvi kesähelteillä huolehtia työnteosta, eli voi ihan rauhassa vaan löhöillä ja ottaa rennosti. 

Tätä kuuluu mun elämääni nyt! Kirjoitan lisää joskus, jos/kun jaksan, todennäköisesti en pitkään aikaan. ;) Mutta jos haluat tietää jotain, niin jätä kommentti, niistä tulee kyllä ilmoitukset. Instagramia päivittelen kohtuu ahkerasti, tosin sekin on vähän kausittaista, mutta siellä voi kans seurata nimimerkkiä elinamandanen. 

Mukavaa kevättä!

perjantai 15. heinäkuuta 2016

R O A D T R I P


Nyt on luvassa postaus, jossa on paaaaaljon kuvia. Tehtiin Jussin kanssa pieni kesälomareissu mun porukoiden asuntoautolla. Tää oli ensimmäinen kerta, kun tehtiin ihan tollanen kunnon karavaanarireissu yhdessä. Jotain satunnaisia öitä ollaan nukuttu autossa ennenkin, mutta koskaan ei olla käyty tällä lailla pidemmällä. En aio kirjottaa mitään pitkää sepustusta matkan eri vaiheista, lähinnä halusin päästä jakamaan näitä kuvia. 

Tässä nyt kuitenkin ihan nopsasti tämä meidän reitti:


Reitti siis alkoi ja loppui Köyliöön (se on muuten ollut jo puoltoista vuotta Säkylä, koskahan sitä oppis...), josta ajettiin ensimmäisenä päivänä Tampereen, Jyväskylän ja Oulun kautta Simoniemeen, jossa oli mun ystävän häät. Ne häät oli siis se syy, miksi ylipäätään koko reissuun lähdettiin. Simoniemessä oltiin kaksi yötä, jonka jälkeen käytiin Ruotsin puolella Haaparannassa karkkiostoksilla, ja ajettiin sieltä Oulun kautta Kalajoen hiekkasärkille. Sielläkin oltiin pari yötä, jonka jälkeen käytiin ajelemassa ja ihailemassa Raippaluodon siltaa Vaasassa, ja sieltä ajettiin kohti Tuurin kyläkauppaa. Kaupan oma leirintäalue oli täynnä, joten mentiin kahdeksi yöksi aivan superihanalle pikkuiselle leirintäalueelle, Sepänniemen lomakylään. Sieltä ajettiin sitten pikaisen Tampere-stopin jälkeen takaisin Köy... Säkylään.

Olimme reissussa siis yhteensä kuusi yötä, kaksi kussakin paikassa, ja sanoisin että näille kilometreille se oli aika minimi. Käytännössä siis joka toinen päivä oli ajoa, ja joka toinen oltiin paikoillaan. Itse olisin kyllä viihtynyt matkassa vähän useammankin päivän, mutta toisaalta hyvä juttu näin päin, että jäi sellainen fiilis että vähän lisääkin olisi vielä jaksanut, sittenpähän voi hyvillä mielin alkaa jo suunnitella seuraavaa reissua! Ja totta puhuen itsellenikin tuo "vielä jaksaa!" -fiilis tuli vasta tuolla Tuurin kohdalla, ennen sitä nimittäin oli satanut joka ikinen päivä kaatamalla, ja se kieltämättä vähän lannisti fiilistä... Jos kelit olisi alusta asti olleet yhtä hyvät, kuin mitä ne viimeisinä päivinä olivat, niin epäilemättä oltaisiin kyllä vietetty tuolla pohjoisemmassa/saaristossa vähän enemmän aikaa. Tuurissa oltiin jo niin lähellä kotia, että siinä vaiheessa olisi tuntunut hölmöltä kääntyä vielä johonkin ihan "väärään suuntaan".

Mutta nyt pidemmittä puheitta kuviin!

Näissä näkymissä menivät siis alkupäivät.

Onneksi toisen Kalajoki-päivän iltana aurinko vihdoin tuli esiin, ja pääsin auringonlaskussa kahlailemaan noille aivan käsittämättömän upeille särkille!
Uljas ratsumme Kalajoen auringonlaskussa.
Sitten Raippaluotoon!

Vaasasta ostettiin elämämme kalleimmat ja surkeimmat mansikat. Noissa maisemissa nekin kuitenkin maistui ihan siedettäviltä. ;)

Loput kuvat tulevat Tuurista/Sepänniemestä. Tuo Sepänniemi valloitti meidän sydämet aivan täysin!

Nättiä, eikö vaan? En malta millään olla sanomatta muutamaa sanasta noista leirintäalueista. (edit.  Tulikin näköjään kolmen kappaleen verran "sanasia". Jos siis leirintäalueet ei kiinnosta, niin skippaa vaan loppu.) Oltiin siis kahdella eri leirintäalueella (Simoniemessä oltiin ystävän vanhempien pihassa), ja niitä vois kyllä sanoa aikalailla toistensa vastakohdiksi. Kalajoen hiekkasärkkien leirintäalue on Suomen suurin, ja mitä siellä ei ole, niin sitä ei ihminen tarvitse.  Oli viimeisen päälle hienot huoltorakennukset, jossa mä mm. pesin  ja kuivatin pyykkiä kiiltävässä Mielen pesutornissa, oli pitkä rivi lukollisia suihkuja, ja leirintäalueen muita palveluja oli mm. surffivälinevuokraamo, minigolf, ravintola, polkupyörä/auto yms. -vuokraamo, lapsille niin hienoja leikkipuistoja etten oo niin hienoja ennen nähnytkään. Ja tietysti kaikki Kalajoen hiekkasärkkien muut  palvelut oli ihan kävelymatkan päässä, esim. köysiseikkailuradat, golfkentät ja karting-radat. Kaikki oli koko ajan siistiä ja puhdasta. No, tottakai tämä kaikki näkyi myös hinnassa. Kuitenkin, paikka jäi meille jotenkin kovin sieluttomaksi. Täytyy tietysti muistaa, että ehkä 75% siitä ajasta mikä tuolla oltiin, satoi kaatamalla vettä, oli kylmä, ja me vasta harjoiteltiin ja totuteltiin asuntoautoiluun, joten tunnelma oli suoraan sanottuna paikoitellen aika masentava.

No entäs sitten se Sepänniemi. Siinä, missä Kalajoella on 800 sähköllistä asuntovaunupaikkaa, Sepänniemessä niitä on 20. Yksi ainut pikkuinen huoltorakennus haisi vanhoilta kuolleilta hiiriltä, yhteen ainoaan suihkuun piti jonottaa, eikä paikka muutenkaan tarjonnut soutuvenevuokraa ja saunaa kummempia vapaa-ajanviettotapoja. Mutta se paikan tunnelma! Ystävällinen henkilökunta tuli perille asti näyttämään, mihin auto kannattaa laittaa (Kalajoella sai sellaisen a4-kokoisen kartan ja sanottiin että menkää sinne mihin mahutte), yöllä oli rauhallista ja hiljaista, ja muutenkin tuolta puuttui kokonaan se sellainen hektisyys, mitä Kalajoella saattoi aistia. Hintakin melkein puolet halvempi.  Täytyy tietysti muistaa myös se, että nämä olivat ne päivät kun aurinko paistoi, ja muutenkin karavaanarielämä alkoi jo vähän sujua, joten se varmasti vaikuttaa viihtyvyyteen merkittävästi.  Mutta tajuatte varmaan, mitä ajan takaa. Meidän ei ollut alunperin tarkoitus olla tuolla kuin yksi yö, mutta koska oltiin sinä seuraavana päivänä perusteellisen kyläkauppakierroksen ja ukkosilman takia ihan uuvuksissa, niin päätettiin mennä toiseksikin yöksi.

Jos noista kahdesta paikasta pitäis valita, niin Jussi valitsis hetkeäkään miettimättä Sepänniemen, mun pitäis ehkä hetki miettiä, mutta voi olla, että kuitenkin päätyisin myös samaan. En kiellä, ettenkö arvosta niitä mukavuuksia, joita isot ja kalliit paikat tarjoaa, mutta noiden pienien paikkojen tunnelmassa vaan on jotain niin uskomattoman hienoa, että luultavasti jos vielä vastaavanlaisille reissuille lähdetään, niin yritetään etsiä yöpaikoiksi nimenomaan noita tuollaisia pikkuisia, tunnelmallisia leirintäalueita. 

Loppukesän suunnitelmiin mulla kuuluu ihan vaan lepäilyä ja lomailua. Koko heinäkuu on lomaa, ja elokuun alkukin, mutta silloin pitää vähän jo alkaa miettiä työjuttuja. Heinäkuussa en aio uhrata niille ajatustakaan. ;) 


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Luomivärejä

Kuinkas se aika nyt taas vierähtikään. Kuvittelin aktivoituneeni bloggaamisessa, mutta näköjään viimeisin postaus on yli kahden kuukauden takaa synttäripäivältä. No, eipä oteta stressiä.

Jos edellinen postaus oli astetta diipimpi, niin nyt mennään taas sitten höttölinjalle. Puhutaan niinkin syvällisestä asiasta, kuin luomiväreistä! Ja pääasiassa nimenomaan MAC:n sellaisista. Luomivärit oli se juttu, mikä lopullisesti sai herätettyä mussa piilevän kosmetiikkafriikin henkiin. Asialla oli mikäs muukaan, kuin Urban Decay ja Naked-paletit. Ensimmäinen tuttavuus oli Naked Basics, jonka ostin reilut kolme vuotta sitten. Paletti on ollut aktiivikäytössä siitä saakka, ja nykyän se näyttää tältä:



Rakastan paletteja, mutta niissä on myös ainakin yksi huono puoli. Mitä sitten tehdään, kun paletti näyttää tältä, eli ne lempparisävyt on jo ihan käytettyjä, mutta osa napeista taas on lähes koskemattomia? Voiko sen tulkita loppuneeksi? Saako ostaa samanlaisen, mikä toisaalta tuntuisi tyhmältä, kun tietää, että hetken päästä se kuitenkin näyttäisi taas tuolta?

No, ratkaisu keksitty, mutta hypätäänpä tässä vaiheessa kuitenkin vähän vielä ajassa taaksepäin.

Viime keväänä sain minäkin ensimmäisen kosketuksen MAC:iin, kun ostin heiltä peiteaineen. Pikkuhiljaa tuo kokoelma on kasvanut huuli- ja poskipuniin ja meikkivoiteeseen. Ja luomiväreihin. Sain joululahjaksi Stockan lahjakortin, ja ostin sillä MAC:n tyhjän 15:n sävyn luomiväripaletin, ja siihen neljä luomivärinappia. Tarkoitus oli täyttää sitä pikkuhiljaa tässä vuosien mittaan, Suomen hinta kun ei oikein houkuttele ostamaan noita kovin usein (15,50€ / nappi). 

En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun mun serkku lähti huhtikuussa käymään jenkeissä, ja ilmoitti että tuo mielellään mulle sieltä tuliaisia. Yhden napin hinta on siellä nykyään vain vaivaiset $6 (siis n. 5€, voitteko käsittää ton hintaeron verrattuna Suomeen!!), joten päätin pyytää niitä sieltä kerralla vähän enemmänkin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sain nuo tuliaiset vihdoin tänään käsiini! Nykyään paletti näyttää tältä:


Phloof!, All That Glitters, X, X, Vex
Naked Lunch, X, Cranberry, Satin Taupe, Sumptuous Olive
Jest, Patina, X, Copperplate, X

Kokonaisuus on tarkkaan harkittu, ja tiedän kyllä, mitkä sävyt haluan noihin tyhjiin kohtiin. Yritin nyt vielä malttaa pysyä niissä, joihin mulla on "akuutein" tarve. Sen takia nuo myös on laitettu tolleen epäloogisen näköisesti, mutta uskokaa mua, logiikka on. ;) Napit kiinnittyvät magneetilla, joten paikkaa voi halutessaan myös vaihtaa koska tahansa. Kuten näkyy, ja kuten mun tyyliin kuuluu, sävyt on suurimmaksi osaksi tosi neutraaleja ja hillittyjä, mutta muutama värikkäämpikin yksilö löytyy. Ihan parasta, kun saa koota just sellaisen paletin, kun haluaa!

Niin, ja kuinkas siis ratkaisinkaan sen Basics-paletti ongelman? Näin:


White Frost, Blanc Type
Omega, Typographic

Tuohon keräsin siis MAC:in vaihtoehdot niistä sävyistä, jotka tuosta Basics-paletista olen käyttänyt loppuun (plus mustan sävyn, mikä nyt ei vielä ollut loppu, mutta sellainen kuitenkin pitää tollasessa peruspaletissa olla. Eikä toi itseasiassa edes ole ihan musta, vaan sellainen tummanharmaa.). Suomesta en olisi tuota raaskinut kerralla ostaa (hinta yli 70€), muttakun jenkeissä tuon koko pienen paletin hinnaksi tuli kaikkineen vain n. 28€, eli suunnilleen saman verran, mitä UD:n Basics-paletti maksaisi, oli päätös aikalailla tehty. Tuohon voin ostaa uudet napit sitä mukaa kun edelliset loppuu, ja toisaalta voin myös vaihdella sävyjä päikseen isosta paletista, jos haluan vaihtelua.


Tähän nyt se sydänsilmäemoji. Aaah, kosmetiikkafriikkielina hykertelee onnesta! Tässä on nyt taas ollut vähän vaikeita aikoja elämässä, enkä pysty sanoin kuvailemaan, kuinka tärkeitä nää tälläset meikkihömpötykset mulle on, kun haluan jotain ihan muuta ajateltavaa. Ja siis jos yhtään nyt mielenkiinto heräsi, niin Suomessa noita tuollasia suoraan palettiin laitettavia nappeja saa ostettua vain Helsingin Stockalta, toki Tampereellekin pystyy tilaamaan. Ja MAC:in jenkkisivustolla, täällä (klik!), pystyy suunnittelemaan omia paletteja. Varoitus: Koukuttumisvaara! Voi jumpe, jos niitä vielä sais tilattua Suomeen tuohon hintaan... Tätä hintapolitiikkaa on kyllä niin vaikee ymmärtää. Pisteet Sokokselle Urban Decayn hinnottelusta!

Tän höttöisen postauksen myötä toivottelen mukavaa toukokuuta, ja samantien kesää, mikäli postausväli taas odottamattomasti venyy.. ;)

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Aikuinen?

Jostain syystä olen aina ajatellut, että 25-vuotias on aikuinen. Että silloin tuntuu aikuiselta, ja silloin elämä olisi jo aikalailla niillä uomilla, millä se tulee pysymäänkin. Se on aina ollut joku sellainen maaginen raja, jonka mä sain viimein tänään ylittää.

Synttäriaamupala sänkyyn.

No, tuntuuko aikuiselta? Jos aikuisuuden mitta on se, että tajuaa kuinka nuori, tyhmä ja naiivi on joskus ollut, niin voi kyllä, sitten olen 100% aikuinen. Tuntuu, että tämän viimeisen vuoden aikana olen oivaltanut elämästä taas enemmän kuin koskaan ennen. Tiedän, että oon vielä tooooooosi nuori, mutta väitän kuitenkin, että olen kuitenkin onnistunut saamaan jo edes ihan pikkuisen vihiä siitä, mitä elämä voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla. Kuitenkin se suurin oivallus elämän suhteen on tainnut olla se, että siitä ei oikeesti voi tietää yhtään mitään, ja on ihan turha edes yrittää ymmärtää sitä.

No, onko elämä sellaista, kuin olen toivonut? Joo ja ei. Nuorempana sitä ajatteli, että aikuisena on sitten mies, lapset, itserakennettu omakotitalo uima-altaalla, farmariauto, kultainen noutaja ja maailmanympärysmatkat tehtynä. Jooo-o tota. Tietysti monet asiat noista on sellasta nuoruuden haihattelua, mutta mukana on myös ihan oikeita unelmia, ja nyt viimeisten vuosien aikana on joutunut myöntämään, että kaikki niistä ei välttämättä koskaan toteudu. Mä en välttämättä pysty koskaan rakentamaan taloa, mä en välttämättä saa koskaan lapsia, mä en välttämättä pääse matkustamaan kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Oisko ne nyt niitä elämän realiteetteja sitten. Ja joojoo, tottakai kaikki on mahdollista kun oikein haluaa ja tekee töitä sen eteen, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan? Mikään ei ole itsestäänselvää.

Mutta kuitenkin, ei tarvitse kuin nostaa katseensa näppikseltä, niin ymmärtää, että oon mä nytkin jo aika paljon saavuttanut. Mulla on Jussi, ja meillä on yhteinen ihana koti, jossa on turvallista asua. Vuokrakaksio, joo-o mutta kuitenkin. Meillä on kaikki tarvittava. Oon valmistunut hyvään ammattiin ja saan tehdä alani töitä. Omistan peruspositiivisen elämänasenteen, joka auttaa mua selviämään niistä ei-niin-kivoista jutuista, ja toisaalta pystyn innostumaan pienistä asioista, joten toisinaan pelkästään junamatka Helsinkiin tuntuu ulkomaanmatkalta. Ja oonhan mä nyt hyvänen aika sentään ulkomaillekin päässyt, oon saanut tehdä tosi monenlaisia reissuja erilaisissa porukoissa ja moniin eri maihin. Mulla on mahtava perhe ja suku, niin omalta kuin Jussinkin puolelta. 

Kaikin puolin elämä on siis oikein hyvää. Oikein hyvää aikuisen ihmisen elämää.

Mä en oo yhtään runoihminen, ja mun mielestä on suorastaan kiusallista lukea katkelmia ihmisten jakamista "tääonjustsuoraanniinkunmunelämästä"-runoista. Puhumattakaan siitä, että itse jakaisin niitä. Mutta sallinette nyt kuitenkin pienen poikkeuksen. Nyt aion nimittäin tehdä juuri niin. Tämä runo on pyörinyt mun mielessä jo viime vuoden lopusta asti, kun ihana kummitätini luki tämän valmistujaisjuhlissani, ja kaikkien vieraiden edessä aloin spontaanisti parkua (ne oli samalla myös isäni 50v-juhlat, joten väkeä oli paljon). Jotenkin niin osui ja upposi. Tänään tämä tuntuu taas kovin sopivalta.

Minä uskallan olla se ihminen joka olen.
Keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma
ja kuitenkin tiedonhaluinen.
Joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.
Epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty ja täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin minä olen,
jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan katsoa itseäni,
rakastaa itseäni sellaisena kuin olen
ja antaa myös muiden nähdä minut tälläisena,
rakastetaan minua sitten tai ei.

Minä uskallan astua uuteen,
koska en halua enää elää vanhassa.

Minä uskaltaudun vieraaseen ja epätavalliseen,
sen tuskiin ja iloihin.

Minä haluan tietoisesti
asettua alttiiksi muutoksille
ahdingosta ja epävarmuudesta välittämättä.

Minä kohtaan vaatimukset,
taistelen pelkoni kanssa
ja päästän mielikuvitukseni valloilleen.

Minä kerin itseni auki
ja uskallan ottaa selvää,
mitä kaikkea minussa vielä nukkuu.




- Ulrich Schaffer-



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Hyvä viikonloppu!

Termi "vapaa viikonloppu" voi mun tapauksessa tarkoittaa ainakin kolmea asiaa.

1: Teen kaikkea ja juoksen paikasta ja kaupingista toiseen koska on vapaata.
2: Makaan sohvalla enkä tee mitään.
3: Siivoan ja leivon.

No nytpä on meneillään tuo viimeisin. 

Mulla on jo ties kuinka kauan ollut sellainen tapa, että kun lauantaina on ensin ollut suursiivous, niin sunnuntaina häärin koko päivän keittiössä. Jotenkin ne tyhjät ja siistit tasot ja hellat suorastaan huutaa ja pakottaa tekemään jotain. Ja siihen kutsuunhan pitää tietysti vastata.

Halusin piiiiitkästä aikaa tehdä pataleivän (klik). Onnistui yhtä hienosti kuin ennenkin, vaikka välissä on varmasti lähemmäs vuoden tauko. Tässäpä takuuvarma resepti, mikäli joskus tekee mieli hyvää ja helppoa leipää!


Sitten korvapuusteja! Näiden tekemiseen oli montakin hyvää syytä. Ensinnäkin, onhan nyt laskiaissunnuntai, enkä oikein tykkää laskiaispullista, niin miksen sitten kierittäisi taikinasta korvapuusteja. Toiseksi, en syönyt yhtään Runebergin torttua, koska en tykkää niistäkään. Nämä siis korvaa myös ne. Kolmanneksi, nää nyt vaan on niin hyviä, että luultavasti olisin tehnyt ilman noita kahta edellistä kohtaakin. ;) Leivon korvapuustit aina Kinuskikissan ohjeella, eli täytteeseen tulee voita, fariinisokeria, mantelijauhetta, vaniljaa, paljon kanelia ja ripaus kardemummaa. 

Oli muuten näköjään pullillakin joku juhlamieli tänään! Olin nimittäin jo suunnitellut mielessäni tätä tekstiä, ja ajattelin kertoa pitkät pätkät siitä, kuinka en jaksa muotoilla ja siistiä korvapuusteja mitenkään erityisesti (äiti mm. sanoi, että ei näitä voi edes kutsua korvapuusteiksi koska en tee jotain "litistystä"?!). Yleensä nää kohoaa uunissa ihan holtittomasti, koska teen niistä tietoisesti vähän liian isoja että mahtuis kahdelle pellille, ja lopulta ne kaatuilee toistensa päälle ja on kiinni toisissaan. Sellaisia korvapuustien mun mielestä pitää ollakin! Vaan kuinkas kävikään tänään:

Pelli 1

Pelli 2
En tajua, miten niistä nyt tänään tulikin noin siistejä! Tosin käytin tällä kertaa kuivahiivaa, ehkäpä se vaikutti siihen, että nuo kohosi tällä kertaa tolleen kovin maltillisesti. No, maku on kuitenkin onneksi ihan yhtä holtittoman hyvä. ;)

Niin joo ja tein mä ihan oikeetakin ruokaa, mandariini-currykanaa. Se vaan ei ollut kovin kuvauksellista, joten jätetään se nyt lukijoiden mielikuvituksen varaan.

Kaikki kokkailut ja leipomukset sujui hyvin, mutta pitäähän sitä aina toki vähän sählätä, kun keittiössä häärii. Tänään se sähläys ilmeni seuraavassa muodossa:


Jep. Noita ei onneksi ollut kuin vaan noin 900. Hauskintahan tossa vielä on se, että viisi minuuttia ennen tätä kuvaa katselin tuota rasiaa ja ajattelin suunnilleen näin: "Kylläpäs noi keikkuu vaarallisesti tuossa ihan kaapin reunalla, ja kansikin näköjään jäänyt auki. Pitäis varmaan laittaa se varmuuden vuoksi kiinni." No, ylläoleva kuva kertoo että laitoinko. :D Mutta siis ei tuossa mitään sen kummempaa draamaa, ne oli äkkiä kerätty ja lähinnä mua vaan nauratti. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka hyvä fiilis mulla tästä viikonlopusta oli.

Loppuillan suunnitelmat: pullaa ja Frendejä. Siistissä kodissa.